Ensimmäinen viikko takana

Savuntuoksuista iltaa Windhoekista!

Meidän vuokraisäntä Kenton järjesti tänään grillijuhlat ja teki meille ruokaa nuotiolla, joten joka huone ja vaatekappale haisee nyt ihan savulle. Mutta päästiin maistamaan Pumbaa eli pahkasikaa ja jotain hyvää kana muhennosta, joten ehkä oli sen arvoista. Oon monena iltana miettiny tänne kirjoittamista, mut se aina jää ku on iltaisin niin väsynyt, mut nyt kirjoitan ensimmäisen viikon työjutuista nii Neksu voi sitten ehkä joku päivä vähän avata tätä vapaa-aikaa ja hänen ihania synttärijuhlia enemmän. :)

Nuotiolla kana muhennosta

Ihan ensimmäisenä haluaisin kyl kirjoittaa tästä turvattomuuden tunteesta. Oon matkustellut tosi paljon niin yksin, ystävien, perheen sekä Maxin kanssa, enkä oo koskaan kokenu et en olis turvassa. Täällä ei ole mennyt päivääkään, että en olis ollut ahdistunut tai stressaantunut siitä miten turvaton olo on. Älkää nyt läheiset pelästykö - kuten varmasti kuvista näkyy niin meillä on myös hyviä ja hauskoja aikoja täällä, mutta silti pelko on joka päivä läsnä. Pahimpia ovat ehdottomasti taxi matkat. Täällä ei voi siis liikkua muulla, kun taxilla, koska julkista liikennettä ei ole, eikä myöskään polkupyöriä. Taxilla matkustaessa on vaarana, että
1. kuski ryöstää sinut
2. joku ulkopuolinen ryöstää sinut esimerkiksi risteyksessä seisoessa tai
3. taxit haluavat auton täyteen ihmisiä, niin kyytiin hyppää joku sellainen joka ryöstää sinut.
Ryöstöt ja muutkin rikokset ovat täällä todella yleisiä ja aina, kun poistumme kotoa, laitan laukkuun vain pienen määrän rahaa. Osan rahoista sekä puhelimen laitan rahavyöhön minkä ostimme täältä, sen saa hyvin vaatteiden alle piiloon, osan rintaliiveihin piiloon ja tosiaan vain noin taksirahan verran jätän laukussa olevaan lompakkoon. On todella raskasta olla aina hieman peloissaan, kun poistuu kotoonta. Myös pimeällä ulkona liikkuminen on kielletty, eikä taxi saa ikinä noutaa tai jättää sinua kotiovelle vaan aina jonkun matkan päähän,  mistä sitten vaivihkaa kävelemme kotia kantamusten kanssa. Lähes jokainen täällä ollut vaihtari on kertonut, että on joko kerran ryöstetty tai yritetty ryöstää, joten uhka on ihan todellinen. On myös tiettyjä paikkoja missä käyminen nostaa sykkeet kattoon, koska se on otollinen paikka ryöstölle tai siellä on tapahtunut ryöstöjä paljon, joten yritämme välellä näitä viimeiseen asti. Emme kuitenkaan halua antaa pelon estää meidän normaalia elämää täällä, joten yritämme joka päivä käydä jossain kodin ulkopuolella, mutta on siinä aina homma lähteä - ei ole ihan yhtä helppoa kuin Suomessa. Halusin vain kirjoittaa tämän etenkin muita tulevia vaihtareita varten, koska itselle tuli isona yllätyksenä monet nämä turvallisuus asiat. Osaa kyllä arvostaa Suomea tämän reissun jälkeen :D Mutta ihmiset ovat muuten todella ystävällisiä täällä, joten on ikävää, että tämä varjostaa fiilistä niin paljon.

Noniin, mutta sitten ensimmäiseen viikkoon töissä. Meidän viikko siis alkoi gynekologisella osastolla Nean ja Pauliinan kanssa Katuturan eli slummialueen sairaalassa.

Olimme kuullet todella monelta hoitsu opiskelijalta, että ekat viikot ja etenkin ekat päivät ovat todella kamalia, että varautukaa siihen. Lääkärit ja hoitajat eivät halua meitä tänne, eivätkä ole kovin ystävällisiä vaan saattavat huutaa, jos et tiedä mitä tehdä, mutta kukaan ei kuitenkaan ohjaa ja kerro mitä missäkin on ja miten hommat hoidetaan. Noh, se ei kyllä ollut todellakaan näin. Meidät toivotettiin todella lämpöisesti tervetulleeksi, kaikki olivat koko päivän todella ystävällisiä ja aina kun jotain mielenkiintoista tapahtui, meidät muistettiin heti hakea paikalle katsomaan ja auttamaan. Aluksi meidät kutsuttiin katsomaan todella isojen vatsassa olevien haavojen hoitoa ja sitten pääsimme loppupäiväksi toimenpidehuoneeseen. Toimenpidehuone oli siis tavallinen huone osastolla, jossa oli gynekologinen tuoli. Meillä ei ollut mitään tietoa mitä siellä teemme, mutta kolme todella ystävällistä lääkäriä toivotti meidät tervetulleeksi. Saimme luettavaksi papereita päivän toimenpiteestä, mutta niistä ei saanut oikein muuta selvää kuin "MVA" ja lääkäreiltä saimme myös saman vastauksen. Vasta kun ensimmäinen potilas käveli huoneeseen ja lääkäri alkoi kasaamaan gynekologisia välineitä, aloimme tajuamaan, että kyseessä on Manual vacuum aspiration eli imukaavinta. Näitä toimenpiteitä oli päivän aikana viisi, mutta olimme neljässä mukana. Abortti on täällä siis laillista vaan silloin, kun on joutunut raiskauksen uhriksi. Kaikki toimenpiteessä olleet naiset olivat noin 24 vuotiata. Tämä operaatio tehdään Suomessa nukutuksessa leikkaussalissa ja tietysti riittävällä määrällä lääkkeitä, mutta täällä annettiin vain lihakseen kevyt lääke ja aloitettiin operaatio. Naiset olivat todella tuskissaan ja pelokkaan oloisia, joten oli ikävää, että emme voineet mitenkään parantaa heidän oloaan. Lääkärit olivat kuitenkin todella mukavia meille ja antoivat meidän osallistua operaation todella paljon ja tehdä kaiken mitä itse halusimme/koimme että olimme valmiita tekemään.

 Kaikki kirjaukset täällä tehdään papereille, jotka kirjoitetaan aina käsin, joten on hankala välillä (aina) saada selvää mitkä ovat esimerkiksi potilaan kaikki diagnoosit ja aiemmat operaatiot (tai esimerkiksi saada selville onko hänellä HIV tai tuberkuloosi, olisi ihan mukava tietää ennen kuin lähtee hoitamaan puuttellisilla suojavarusteilla). Lääkäri pyysi minua hoitamaan yhden operaation kirjaukset eli menetetty veren määrä, RR, lääkemääräykset, jne. ja hetken paperia tutkittuani sanoin lääkärille, että nyt on kyllä niin huono käsiala etten saa mitään selvää. Lääkäri totesi, että se on hänen kirjoittama ja pyysi anteeksi monta kertaa. Voin sanoa, että kyllä hävetti, kun menin haukkumaan tuntemattoman lääkärin käsialaa päin naamaa :D Suomessa olisin ehkä tällaisesta möläytyksestä saanut lääkäriltä huutia, mutta täällä se meni päinvastoin.

Myös varusteet täällä ovat hieman kyseenalaiset. Esimerkiksi essut olivat käytettyjä, lääkäri laittoi käsidesiä steriilien hanskojen päälle, koska oli niillä jo koskenut joka paikkaan ja steriilissä paketissa oli ruosteinen ankannokka. Kaikesta tästä huolimatta lääkärit olivat todella ammattitaitoisia ja varmasti tekevät parhaansa tällä mitä on tarjolla.  Ensi viikolla taas jatkuu samalla osastolla! :)

Työpäivän jälkeen lähdössä hyvillä mielin kotia kohti. 

Torstaina olin ilman Neksua Home of good hopessa töissä, koska Neksu tuli kipeäksi. :( Tällä hetkellä meidän taloissa pyörii vatsatautia ja osalla kuumetta, joten on hankala pysyä terveenä. Home of good hope on ihana paikka keskellä Katuturan pahinta slummialuetta missä talot on rakennettu palasta peltiä. Siellä tarjotaan lapsille päivän ainoa lämmin ateria ja siellä käykin lapsia jopa 600 päivässä. Iältään he ovat 18kk-15 vuotta. Osa viettää siellä koko päivän ja osa käy vain ennen koulua/koulun jälkeen syömässä. Vapaaehtoiset myös tuovat sinne vaatteita ja leluja lapsile. Tästä voi lukea lisää netistä esimerkiksi www.homeofgoodhope.ngo 

Jos olet ikinä harkinnut vapaaehtoistyötä niin täällä ainakin on auttajille töitä! Paikkaa pyörittää ihana Monica, jonka oma tytär on kuollut AIDSiin.

Matkalla home of good hopeen. Näissä peltihökkeleissä on kampaajia, baareja, valokuvaamoja, ravintoloita jne jne jne. Home of good hopessa vierailevat lapset myös asuvat tällaisissa. 

Lasten täytyy laulaa muutamia lauluja ennen kuin saavat ruokaa. Me saimme Pauliinan kanssa myös ihanan tervetuliaislaulun!

Ruoka on oikeasti todella herkullista mitä siellä jaetaan. Aamupäivällä oli puuroa, keitettyä munaa ja banaani ja iltapäivällä oli pastaa, lihakastiketta ja bataattia. Astioita oli vain rajoitettu määrä, joten niitä pestiin koko ajan sitä mukaan kun niitä tyhjeni jotta saimme laitettua niihin uudet ruoat mahdollisimman pian. Monilla lapsilla oli kiire kouluun, joten siksi kaikki sujuu todella ripeästi ruokajakelun aikana ja lisäkäsiä todella tarvitaan. 

Pienet joutuvat odottamaan vuoroaan, koska heillä ei ole kiire kouluun.

Pyykkinarun alla on tiskauspiste, jossa on koko ajan hommaa ja taustalla näkyy normaalia Katuturan maisemaa. 

Eräs Etelä Afrikkalainen vapaaehtoinen oli ostanut ison kassillisen lapsille uusia vaatteita ja tässä niitä juuri jaettiin. Tietenkin vain pienelle osalle niitä riitti, mutta kukaan lapsista ei siitä pahoittanut mieltään, vaan he olivat iloisia toisen uusista kengistä/vaatteista. Monilla lapsilla vaatteet olivat niin rikki, että alusvaatteita näkyi enemmän, kuin itse vaatteita. 

En ole ikinä missään tavannut näin onnellisia lapsia kuin täällä vaikka heillä ei ole mitään. Heti, kun saavuin paikalle, alkoivat lapset halailla ja hyppiä joka puolelta syliin. Leikin pari tuntia kamelia, hevosta, lehmää yms ja kannoin varmaan 30 lasta selässä. Olin kyllä hiestä märkä näiden leikkien jälkeen, mutta lapsilla oli hauskaa :D Oli ihana katsoa mistä kaikesta he keksivät tehdä leluja, esimerkiksi yksi poika löysi kepin jossa oli reikä. Hän alkoi puhaltelemaan siihen ja siitä kuului pieni vislaus ääni, jonka tahdissa monet pienet lapset sitten tanssivat - niin suloinen näky! Kyllä tämä on mullekin henkilökohtaisesti melkein terapiaa, kun pieni ihminen tiukasti halaa sylissä ja nukahtaa siihen ja aina alkoi itku ja huuto, jos yritin laskea jotain alas mun sylistä. Ihan ehdottomasti paras työpäivä mitä on ollut ja onneksi saan vielä monta ihanaa päivää viettää täällä. 

Norjalaiset on muuttamassa kohta pois täältä meidän 14 hengen talosta (palaamassa siis takaisin kotiin), joten ne bilettää vielä tuolla pihalla, mutta me tylsimykset käydään jo nukkumaan. :)

-Miia